Minä elän

etsien aukkoja 

todellisuuden karusta maisemasta

ja puikahdellen niistä pihalle

haukkaamaan raikasta ilmaa

Vieläkin tajuan joskus

kuinka nimesi putoaa kieleni kärjeltä

kuin se olisi vahinko,

saa silmät sumeiksi 

ja huoneen höyryiseksi

Anteeksipyyntö olisi paikallaan

kun repäiset todellisuuteni 

kahteen erikokoiseen kappaleeseen

Ei ole enää mistä puikahtaa, 

ei ole rumempaa

kuin nojatuoli, jolla istun

jäykkänä ja valmiina 

hyppäämään ikkunasta

Minä elin

etsien aukkoja