Mä muistelen usein meidän keskusteluja

Sitä, miten sulla oli loputon pätemisentarve

ja sitä, miten mä aina yritin kuulostaa yhtä fiksulta

turhaan

ja pyrin sun silmissä johonkin tilaan ehkä,

tiiättekö sellaiseen tilaan missä ollaan tärkeitä ja viisaita ja ihania sen toisen silmissä

Lopulta mä onnistuin kai vain olemaan yhdentekevä, tyhmä ja ärsyttävä sun mielessä

Tiedätkö, mä näin susta unta

kaikkien näiden vuosien jälkeen

Siinä me istuttiin mun lempikahvilassa

sä nypit kynsinauhojas ikävystyneenä

ja annoit kahvin kylmetä

Mä varovasti heitin paksuun ja painostavaan ilmaan,

että mä kai rakastan, tajuutsä

ja sä vastasit: ”Sanoisin, että sä oot mulle yhtä läheinen ystävä kuin 

Ikaros Auringolle, mutta ethän sä sitäkään vertausta ymmärtäisi”

Ja ne sanat, ne sivalsi syvään

vielä herätessäkin

koska sä olit spotannut musta, että mä olin itsetunnoltani musta

kun sä olit ennemminkin riikinkukko

ja sä olit huomannut musta, että musta on aina musta,

tietsä, ainakin itsetunnossa

Mä havahduin todellisuuteen neljältä aamulla

hikisiin lakanoihin liimautuneena

kietoutuneena kuin muumio tai joku

ja nielaisin kuuluvasti tyhjää

kun mä tajusin, että mä olin edelleen nobody sulle

ja sä, sä olit edelleen poissa