Huomen? Onko se tänään? Peiton piiloissa pahalta piilossa, rummut lyö vai onko se sydän? Ja minä astun askeleen pimeään, metalli kiiluu silmissä ja kivi kasvoissa. Tervehdin tuttua kaakelilattiaa taas, menen sitä kohti, mistä kukaan ei ole takaisin palannut. Minä tunnen yön pimeinä tunteina jotain terävää, kynsin viinilasin pieniksi timanteiksi ja muistan sinun sanoneen, ettei lasista saa timanttia tekemälläkään, mutta silti minä teen. Annan mennä, venäläistä rulettia en voi voittaa sylinteriä pyöräyttämättä. Vaan mitä on voitto ja kenelle, sitä voi pohtia kukin tahollaan. Väsyneenä kaadun lattiaan, onko tämä häviö, onko tämä osa voittoa?

Joku koputtelee jossain kaukana, vaikka koppi on pieni ja ovi lukossa älä avaa älä avaa. Venäläistä rulettia elämästä, tanssia nuoralla kuolemasta. Lapsena sain kaiken, mitä halusin, aikuisena en mitään saavuttanut. En ehtinyt, ei tullut juristia, ei tullut kondiittoria, koskaan en maailman ääriin matkustanut en sinun kanssasi en kenenkään. Vaan nyt en luota kehenkään, lopun edessä seison kahdella kantavalla jalalla. Minä näen niittyjä, kauniita pikkukahviloita, tuttuja kasvoja. Ojennan käden, kahden erillisen sormet hapuilevat toistensa lomaan ja sulautuvat yhdeksi. Valoa valoa, niin paljon valoa, etten näe pimeästä astuttuani mitään.

En koskaan ajatellut tämän päättyvän näin, vielä eilen olin kunnianhimoinen. Halusin vaaleansinistä kirjepaperia ja kaunista käsialaa, ruusuja rakkaimmille ehkä. Sain neljä valkoista seinää ja pulppuavan mustepullon, mutta se riittää, huokaan, tänään se riittää. Huomenesta ei ole tietoa, kukapa olisi osannut arvata ajan mittayksikön olevan litra. Henkiriepu harsoinen, käsiisi nyt lasken sen, päästän irti tai otan kiinni, miten sen nyt haluaakaan ajatella. Tänne en enää palaa, en näiden seinien sisäpuolelle, en tähän myrkylliseen ilmakehään. Vapaana lennän ja liidän, äänettömästi ajattomuudessa. Vaan voiko ikuisuuteen kyllästyä? Pelko kuristaa kurkkua ja pistelee varpaissa - tai jotain siltä väliltä.

Siellä missä ei aikaa tunneta, on paha sanoa aamun olevan iltaa viisaampi, mutta luotan silti auringon nousevan aamulla. Joka aamu, joka ainoana se valaisee, mutta jonain päivänä sekin väsyy ja kuolee pois. Ja aika on arvaamattomampi kuin ikuisuus, eikä se ole mielipidekysymys. Faktoja ei täällä tarvita, täällä kaikki on minun mielestäni ja tuntuu että. Jossain huomen kuitenkin koittaa, ja sen toivon tuovan lohdun Heille. Onhan tämä julmaa, että kylään ei pääse ja numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä, mutta jonain päivänä, kun hän vähiten sitä odottaa ja puhisee rappukäytävässä kauppakasseineen ilman avaimia, silloin minä tulen ja otan ne väärän takin taskusta ja siirrän oikeaan.