Hilda istuu kahvipöydässä vieressäsi hiljaa

Rakastaa molemminpuolisesti

Vaikka sinä väitit minua ainoaksesi

Sinä vääntelet käsiäsi

puhuessasi hänestä.

Niistä kuuluu hikinen maiske

Minä olen sokerista sukupolvea

ja Hilda on monsuuni

joka ei tunnu ohimenevältä kaudelta

millään muotoa

 

Äitisi kaataa lisää kahvia

vaikka yritän estellä

ja vihjata, että meidän pitäisi jo lähteä

Hänen silmissään kaikki on hyvin

vaikka kotona riideltiin kiivaasti

siitä että halusit ottaa Hildan mukaan

vaikka väkisin

 

Minusta tuntuu

kuin Meitä ei olisi enää

Jaat tyynysi ja aamupuurosi

Hildan kanssa

Kun hän on jossain muualla,

istut sängyn reunalla ja tuijotat ikkunasta

viereisen kerrostalon rapattua seinää

ja tunnet itsesi yhtä harmaaksi

 

Et päästä lähelle

muttet lähtemäänkään

ja miten minä uskaltaisinkaan

kun Hilda on sinulle niin rakas

Monsuuniin voi hukkua

Miten johonkin niin näkymättömään

voikaan tukahtua niin helposti?