https://bradykardia.blogspot.com

Uin vastavirtaan

minä seitsenkesäinen

Ja vesi, se on raskasta

 

Äiti hurraa laiturilla

Kokemäenjoen pieni uimari, sinä osaat!

Koetan huutaa, etten jaksa, etten pysty

Ja vesi, se on kylmää

 

Isoisäni hautajaisissa

äiti lukee ääni väristen runon arkun vierellä

Joku tuo hänelle vesilasin, 

äänensä huojuu kiitokseen

Ja vesi, se on voimaa

 

Päätän peruskoulun

Alaikäiset juhlijat ryyppäävät Hovirinnan rannassa

Minulla mukanani vesipullo ja päälläni pitkähihainen 

lämpimänä alkukesän iltana, kilistelen kirkkailla

Ja vesi, se on valetta

 

Otan pienet vaaleanpunaiset pillerit dosetista 

verhojen takana vain talvinen pimeys

valo tunnelin päästä himmenee hävitäkseen

sydäntalven ammottavaan kitaan,

joka on avautunut vaivihkaa Iidesjärven rantaan

Ja vesi, se on jäätä

 

Kylpyammeen päästä päähän on pitkä matka

En jaksa, en pysty

Kasvot kohti ammeen pohjaa varteni revitään

ylös ja äiti lukee tekstiviestin ääni väristen

Päälläni pitkähihainen, jonka hihat leikkasin humalassa

Minua kelluttaa kuin höyhentä

kylmä haaleanpunainen

Ja ohikiitävän sekunnin murto-osan, 

se on raskasta,

se on kylmää,

se on voimaa,

se on valetta,

se on jäätä

Mietittiin Rajoja

Hyppynarusta tein hallitun ympyrän 

ympärilleni

samanlaisen kuin hirttoköyden lenkki

Terapeutti sanoi: ”Saanko mä tulla sun Rajojen reunalle?”

Myönnyin

mutta se tuntui pahalta

Päästää joku lähelleen, päästää niiden 

miljoonan satuttamisen jälkeen

joku olemaan edes Rajojen rajoilla

Ja niinpä minä jouduin

suurentamaan ympyrää ympärilläni.

Uudelleen.

Enemmän.

Lisää.

Muistan sen

kuinka joskus ahdistikaan

ihmiskosketus;

iho ihossa kiinni

nahka nahalla

lämmin ja aavistuksen kosteasi

kylmää ja hermostuneen kelmeääni vasten

 

Oli kohtalon ivaa kasvaa silti tällaiseksi

läheisyydenkaipuiseksi, joka kerjää kaduilla

vaikka vain yhtä lämmintä halausta

– aivan kuin se kaikki inhotus,

jonka joskus ihojen uniikit tuoksut aiheuttivat

kostautuisi nyt kaipuun valeasussa

 

Minä tein hyppynarusta ympyrän

minä laskin kymmeneen ennen jokaista viestiäni

ei auttanut;

lankesin merkityksettömiin sanoihisi

Olen antanut ihmisten käyttää

olen antanut ihmisten rikkoa Rajoja

suuni tiukkana valkoisena viivana

ja se pysyi kiinni.

Voi miksi

se pysyi kiinni?

 

Niin monta tilannetta olisi pelastanut

tiukka ei

ja loittonevat askeleeni,

ne, joita en koskaan ottanut,

en minä osannut, minä olin niin pieni

sielultani 

herkkä ja pelokas

Olisinpa vain

sanonut:

”Minä rajaan sinut ulkopuolelle.”

 

Minä elän

etsien aukkoja 

todellisuuden karusta maisemasta

ja puikahdellen niistä pihalle

haukkaamaan raikasta ilmaa

Vieläkin tajuan joskus

kuinka nimesi putoaa kieleni kärjeltä

kuin se olisi vahinko,

saa silmät sumeiksi 

ja huoneen höyryiseksi

Anteeksipyyntö olisi paikallaan

kun repäiset todellisuuteni 

kahteen erikokoiseen kappaleeseen

Ei ole enää mistä puikahtaa, 

ei ole rumempaa

kuin nojatuoli, jolla istun

jäykkänä ja valmiina 

hyppäämään ikkunasta

Minä elin

etsien aukkoja

Näitä päiviä

joina muserrun ja murenen

yhteiskunnan vaatimusten alle

on enemmän kuin niitä muita

 

Näitä päiviä

joina vilkkaan autotien reunalla

käveleminen saa pulssini nousemaan,

ja itken tupakka suussa maailman julmuutta

 

Näitä päiviä

joina luontodokumentin saalistajien 

kynsiin jäävä seepranvarsa

saa sekin itkemään

 

Näitä päiviä

on enemmän kuin niitä muita